Hautajaiset: Juhlat: Keittotaito - ruoanvalmistuksen nettiopas

Hautajaiset

Kuolema on suruista suurin.

Se on pelottava tuntematon, ehdottoman lopullinen ja epäoikeudenmukainen.

Kuoleman edessä ihminen antautuu.

Koskaan eivät inhimillinen lämpö ja myötäelämisen taito ole yhtä tarpeen kuin silloin, kun kuolema koskettaa lähipiiriä.

Kuolema riistää voimat, ja surusta huolimatta on jaksettava hoitaa käytännön järjestelyt.

Siinä auttava lähimmäinen on yksin jääneen paras tuki.

Kuolema pysähdyttää
Kuolemantapaus koskettaa, hiljentää, pysähdyttää. Oman surutyönsä jokainen käy läpi tavallaan, mutta lähipiiriltä odotetaan käyttäytymistä, joka yhtäältä kunnioittaa poismennyttä, toisaalta ottaa osaa jälkeenjääneiden suruun.

Vuosia sitten kuolema koettiin luonnollisena osana ihmisen elämää. Vanhukset elivät ja vihdoin myös kuolivat kotona perheittensä keskuudessa. Lapsesta pitäen totuttiin siihen, että elämän normaalina päätöksenä on kuolema. Tänään on toisin. Vanhukset suljetaan laitoksiin, ja he kuolevat sairaalassa. Kuolema on etäinen ja pelottava, ja se on kätketty steriilien seinien sisään.

Tämän päivän ihminen haluaa työntää kuoleman pois ajatuksistaan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kun kuolema sitten vierailee lähipiirissä, ollaan ymmällään. Ei tiedetä, miten menetellä ja miten lähestyä surevia.

Tärkeintä on lämmin myötäeläminen ja sen tuominen julki niin, että toinen ei tunne olevansa yksin surunsa keskellä. Usein kuitenkin esim. leskeksi jäänyt torjuu lähestymisen ja avuntarjoukset ja sulkeutuu omaan suruunsa. Lähipiiriltä vaaditaan silloin kärsivällisyyttä. Ei pidä tyrkyttää ohjeita ja neuvoja, jotka kaipauksen ja epätoivon hetkellä eivät kenties lainkaan mene perille. Sen sijaan voi vähin elein ottaa hoitaakseen monia käytännön tehtäviä, jotka liittyvät hautajaisten valmisteluihin ja joita sureva puoliso tai omainen ei kykene hahmottamaan.

Omaiset suhtautuvat läheisen poismenoon hyvin eri tavoin. Jotkut alistuvat, toiset kyselevät ikään kuin syyttäen, miksi tämä tapahtui juuri minulle. Vähitellen suurin osa hyväksyy tilanteen ja toteaa, että elämän on kaikesta huolimatta jatkuttava.

Jotkut yksin jääneet haluavat puhua menetyksestään. Heidän ajatuksensa kiertävät siinä, mitä oli ennen ja mitä on nyt. Lähipiirin pitäisi olla valmis kuuntelemaan, sillä sanat voivat avata portteja sulkeutuneesta sisimmästä.

Ennen kuolemaa
Kuolemasta ei yleensä puhuta - vähiten silloin kun joku on vakavasti sairas ja kuolemaisillaan. Jälkeenjääneille olisi kuitenkin aina selkeämpää, jos he tietäisivät kuolevan toiveet: miten hän haluaa tulla haudutuksi, miten omaisuutensa jaettavan. Jotkut haluavat keskustella näistä asioista kuolinvuoteellaan, jotkut jo paljon aikaisemmin. Niin tuskalliselta kuin se saattaakin tuntua, kuolevan on annettava puhua ja puheeseen on myös reagoitava.

On ihmisiä, jotka väittävät elävänsä jokaisen päivän kuin se olisi heidän viimeisensä. Sillä he tarkoittavat, että kun he illalla käyvät nukkumaan, heidän asiansa ovat järjestyksessä. On perheensisiä, jotka kantavat niin suurta huolta perheensä turvallisuudesta, että he saattavat antaa kuolemansa varalta kirjalliset ohjeet ja laatia jopa perunkirjoitusluonnoksen.

Kuinka moni kykeneekään ajattelemaan moisella tavalla? Nykypäivän tehoyhteiskunnassa, jossa meillä on aina kiire ja vain aniharvoin mahdollisuus pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle, elämme kuin meillä olisi käytettävissämme aikaa loputtomiin - edessä jatkuvasti uusi huominen.

Tieto kuolemasta
Kuolemantapauksen sattuessa lähimpien henkilöiden on toimitettava siitä viivyttelemättä viesti kaikille niille, joita se välittömästi koskee. Tämä merkitsee henkilökohtaista yhteydenottoa sukulaisiin ja ystäviin joko puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse tai sähkeitse.

Vasta sen jälkeen kun tieto lähimmille on saatettu, laaditaan mahdollinen kirjoitus sanomalehteen. Kuolinilmoitus voidaan julkaista ennen hautajaisia tai niiden jälkeen riippuen tiedosta, joka sen avulla tahdotaan välittää. Silloin kun ilmoitus toimii samalla kutsuna hautajaisiin, se julkaistaan ennen siunaustilaisuutta, jos taas tarkoituksena on ainoastaan tiedottaa henkilön kuolemasta eikä kutsua muistotilaisuuteen, se laitetaan lehteen hautajaisten jälkeen. Ennen siunaustilaisuutta julkistettuun ilmoitukseen voi myös liittää merkinnän "siunaus toimitetaan hiljaisuudessa", jolloin lukijat tietävät, että vain lähiomaiset osallistuvat hautajaisiin.

Kuolinilmoituksen laativat vainajan omaiset. Ilmoituksella on tietty perinteinen kaava, mikä ei kuitenkaan estä persoonallisten äänenpainojen julkituontia. Myös vainajan työnantaja voi toimittaa lehteen ilmoituksen, joka on omaisten ilmoitusta pelkistetympi.

Kuolinilmoituksessa on risti tai muu vertauskuva, esim. rauhanlehvä. Alussa on sukulaisuussuhdetta selvittävä tieto: mieheni, poikani, äitimme. Kun ilmoituksessa mainitaan useita omaisia, voidaan kirjoittaa myös "äitimme ja sisaremme". Kovin montaa sukulaisuussuhdetta ei pidä kuitenkaan liittää peräkkäin. Kaksi riittää, tai sitten merkitään "rakkaamme".

Perhesuhteiden jälkeen mainitaan arvo- tai ammattinimi, vainajan oma nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Toisinaan ilmoitetaan lyhyesti myös kuolinsyy: "auto-onnettomuudessa" tai "äkillisen sairauden murtamana".

Ennen omaisten nimiä kirjoitetaan "kaivaten", "kiitollisina" tai "rakkaudella muistaen". Omaisten kohdalla ei pitäisi tyytyä mainitsemaan pelkästään "puoliso", "äiti" tai "lapset", vaan nimet kirjoitetaan selkeästi esiin, jotta mahdollisimman moni saisi tietää, kuka on kuollut ja ketkä ovat hänen omaisiaan.

Kuolinilmoitukseen on tapana liittää muistolause. Se voi olla peräisin Raamatusta, virrestä tai jostakin runosta, joka tapauksessa tarkoituksena on tuoda kauniilla tavalla esiin vainajan muisto ja jälkeenjääneiden kaipaus.

Kuolinilmoituksen lopussa on tieto hautaansiunaamisesta ja muistotilaisuudesta. Molempien aika ja paikka tulee merkitä selkeästi. Samalla voidaan antaa tieto, millä tavoin omaiset toivovat vainajan muistoa kunnioitettavan. Silloinkin kun ilmoitus kertoo, että siunaus toimitetaan vain "lähiomaisten läsnäollessa" tai "hiljaisuudessa", tuttavat voivat lähettää kukkia tai muistoadressin tai tukea rahastoa, joka mainitaan ilmoitustekstissä.

Muistokirjoitus
Sanomalehdet julkaisevat muistokirjoituksia eli nekrologeja, jollaisen voi laatia lehden toimitus, omaiset, työpaikka, järjestö tai yhdistys. Kirjoituksessa kerrotaan lyhyesti poismenneen elämänkaari, todetaan hänen opintonsa, toimensa ja mahdolliset kirjalliset julkaisunsa sekä mainitaan, missä eri järjestöissä ja yhdistyksissä hän toimi ja mitä hän harrasti.

Muistokirjoitus on lyhyt ja asiallinen, ja sen sisältämät tiedot on tarkistettava omaisilta. Kirjoitukseen voidaan liittää myös valokuva.

Julkisuuden henkilöstä julkaistaan usein n. in memoriam ("muistoksi")-kirjoitus. Sen laatii joku, joka on tuntenut poismenneen hyvin, joten tekstin sävy voi olla varsin henkilökohtainen.

Osanotto suruun
Kuolemantapauksen sattuessa ystävät ja tuttavat haluavat ilmaista osanottonsa jälkeenjääneiden suruun.

Aikaisemmin oli tapana suorittaa käynti surutaloon. Tänä päivänä vainajan omaisille hyvin läheinen henkilö voi soittaa puhelimella surutaloon ja ilmaista osanottonsa. Samalla hän tiedustelee, voisiko olla jotenkin avuksi, esim. käytännön järjestelyissä.

Muut tutut ja ystävät esittävät osanottonsa sähköpostilla, kirjeellä, sähkeellä tai suusanallisesti. Viestin ei tarvitse olla pitkä, ja siinä tulee välttää ylisanoja ja menneiden aikojen ja tapahtumien liiallisia muisteluita. Viesti sisältäköön vain kauniin ajatuksen poismenneestä:

"Suureksi surukseni luin tänään tiedon isäsi poismenosta. Joka kerran kun tapasin isäsi, minulle jäi hyvä mieli. Hän oli todellinen herrasmies, jolla oli aina aikaa meille nuoremmillekin. Ota vastaan lämmin osanottoni".

Varsin huomaavainen ja kaunis tapa on kukkien lähettäminen surutaloon. Aiemmin niiden tuli olla valkoisia, mutta nykyään hyväksytään muutkin värit. Mitään kirjavaa kesäkukkakumppua ei kuitenkaan pidä sureville omaisille toimittaa, vaan jokin hillitty, tilanteeseen sopiva sommitelma.

Käytännön järjestelyt
Surustaan huolimatta kuolemantapauksen eteen joutuneiden omaisten on jaksettava hoitaa monia hautajaisiin liittyviä käytännön järjestelyjä. Varsin usein turvaudutaan hautaustoimistoihin, jotka auttavat esim. hautapaikan hankinnassa ja muistotilaisuuden järjestelyissä sekä toimittavat arkun, pukevat ja kuljettavat vainajan.

Hautapaikasta sovitaan oman seurakunnan hautaustoimistossa. Hautapaikkoja on erilaisia ja eri hintaisia. Toisinaan hauta on kuitenkin jo valmiina: perheen tai suvun oma sukuhauta. Nykyisin on mahdollista saattaa vainaja lepäämään myös muistolehtoon, jonne hänen tuhkansa tai uurnansa voidaan kätkeä niin, että nimi jää vain seurakuntien hautatoimiston tietoon.

Eri uskontokunnilla on Suomessa omia hautausmaitaan, mutta koska seurakuntien maat ovat meillä yleisiä hautausmaita, ne ottavat tarvittaessa vastaan myös kirkkoon kuulumattomia.

Hautaamisaika- ja paikka sovitaan oman seurakunnan kirkkoherranvirastossa. Mikäli vainaja halutaan haudata muualle, on otettava yhteys kyseisen seurakunnan kirkkoherranvirastoon tai hautatoimistoon. Samalla voidaan sopia siunakuksen toimittavasta papista ja kanttorista, muistotilaisuudesta ja sanomakellojen soitosta. Joissakin seurakunnissa on käytössä arkkuliina, jolla arkku voidaan peittää siunaustilaisuuden ajaksi. Arkkua hankittaessa on hyvä ottaa huomioon mahdollinen arkkuliinan käyttö.

Vainaja siunataan haudan lepoon yleensä n. kahden tai kolmen viikon kuluttua kuolemasta. Siunaaminen voidaan toimittaa kirkossa, kappelissa tai avatun haudan äärellä. Monilla paikkakunnilla hautauksia järjestetään vain arkipäivisin, joten ne pyrkivät keskittymään lauantaihin. Siunauskappelin saaminen juuri määräajaksi saattaa siten osoittautua hankalaksi, ja itse tilaisuudelle voidaan varata kenties vain verrattain lyhyt aika. Näin ollen kannattaa harkita kukkatervehdysten laskemista vasta ulkona haudalla.

Vainajan siunaa tavallisesti hänen oman seurakuntanta pappi. Omaiset voivat kuitenkin pyytää siunaajaksi toisenkin papin, ystävän tai sukulaisen. Ennen hautajaisia omaiset käyvät papin kanssa ns. toimituskeskustelun, jossa hahmotellaan siunaustilaisuuden ohjelma. Pappi saa tietoja hänelle tuntemattomasta vainajasta ja tämän elämästä: mikä edesmenneelle oli tärkeää ja rakasta, mitä hän teki työkseen, mitä harrasti. Samalla omaiset voivat kertoa omasta surustaan ja kaipauksestaan.

Siunaustilaisuutta varten voidaan painattaa tai monistaa ohjelma. Sen kannessa on ristin vieressä tai alla vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika sekä siunauksen paikka ja aika. Sisäaukeamalla näkyy tilaisuuden ohjelma, urkukappaleiden, laulu- ja musiikkiesitysten nimet ja esittäjät sekä toimituksesta vastaavan papin nimi. Jos siunaustilaisuuden ohjelma on keskiaukeaman vasemmalla puolella, laulettavien virsien sanat sijoitetaan oikealle puolelle - tarvittaessa niitä voidaan jatkaa takasivulle. Lopuksi ilmoitetaan muistotilaisuuden paikka.

Ruumisarkun siirtämiseen kirkosta tai kappelista hautaan tarvitaan kuusi arkunkantajaa. Yleensä he ovat vainajan lähimpiä miespuolisia sukulaisia, mutta myös työtoverit ja ystävät voivat hoitaa tehtävän. Joka tapauksessa asiasta on sovittava hyvissä ajoin ennen siunaustilaisuutta, ja etukäteen on päätettävä myös siitä, mikä on kantajien järjestys arkkua siirrettäessä.

Muistotilaisuuden kulku
Siunaustilaisuuden puitteet ovat hillityt ja arvokkaat. Hautajaisvieraat virittäytyvät hartaaseen tunnelmaan jo matkallaan kappeliin. Pihaan saapuessaan he tervehtivät vainajan omaisia ja toisiaan vakaalla kädenpuristuksella ja kenties muutamin myötätuntoisin sanoin. Turhanaikasta rupattelua ja jälleennäkemisen iloa hillitään, vaikka ei olisi tavattu paikalle saapunutta suosikkiserkkua vuosiin.

Arkku on asetettu yleensä valmiiksi kirkon tai kappelin alttarin eteen. Se voidaan myös kantaa sisään juuri tilaisuuden alkaessa, jolloin omaiset seuraavat arkun jäljessä.

Vainajan lähimmät omaiset istuvat takaa katsoen oikeanpuoleisessa etupenkissä. Vasempaan etupenkkiin asettuvat vainajan lesken lähisukulaiset ja ystävät. Jos tilaisuuteen osallistuu virallisia lähetystöjä, myös nämä asettuvat vasemmalle. Muutoin hautajaisvieraat saavat valita paikkansa vapaasti.

Siunaustilaisuuden kulku on seuraava:
ensin urkumusiikkia, sitten virsi, psalminlukua, rukous ja raamatunlukua, puhe, siunaaminen, rukous. Isä meidän, Herran siunaus, virsi ja musiikkia. Hautaan siunaamisen kaava sisältyy uuteen virsikirjaan, jonka perusteella tilaisuuden kulkuun voi osallistua. Paikkakunnittain hautajaiset kuitenkin vaihtelevat jonkin verran, joten yksityiskohdista on syytä neuvotella etukäteen.

Kukat lasketaan arkulle kirkossa tai haudalla joko siunaustilaisuuden alussa tai ennen loppusoittoa tai virttä. Kukkatervehdyksen laskevat ensin lähiomaiset, sitten lähisukulaiset. Suvun jälkeen ovat vuorossa työnantaja, järjestöt, muut lähetystöt ja ystävät. Joskus saattaa vallita hieman epätietoisuutta siitä, milloin on oikea hetki viedä kukkansa arkulle. Joissakin paikoin edetään penkkiriveittäin, suurissa hautajaisissa taas erityinen järjestelyistä vastaava henkilö huolehtii laskemisjärjestyksestä.

Mikäli tervehdyksen tuojat eivät ole jättäneet päällysvaatteitaan kirkon eteistiloihin, he riisuvat ne penkille ennen kukkien laskua, mikä tehdään mieluiten mustat käsineet kädessä.

Arkun ääressä kukkatervehdyksen tuoja tai tuojat hiljentyvät. Joku joukosta lukee nauhoihin tai korttiin kirjoitetun tekstin ja nimet. Kun kukat on laskettu paikoilleen, seisotaan hetki hiljaa arkun äärellä. Sen jälkeen käännytään kohti omaisia, kumarretaan ja palataan omille paikoille. Järjestön kukkia laskettaessa kirkkoyleisön joukossa olevat järjestön muut edustajat nousevat seisomaan.

Kukat lasketaan arkun kannelle, sivustalle tai arkun viereen lattialle. On syytä katsoa, että kukkalaitteita asetetaan tasaisesti arkun molemmille puolille.

Kun kukat lasketaan sisätiloissa ja arkku viedään sen jälkeen hautaan, saattajat ottavat kukkansa arkun ääreltä ja laskevat ne uudelleen haudalla. Tällöin tervehdyksiä ei enää lueta. Myös esim. suvun nuoret tai vainajan työtoverit voivat huolehtia kukista.

Arkku kannetaan kirkosta hautaan surusaatossa. Kulkueen edessä voi kulkea vahtimestari opastamassa tietä. Heti arkun takana tulevat lähimmät, ja pappi voi kulkea joko arkun edessä tai takana.

Kun arkku lasketaan hautaan, miespuoliset saattajat paljastavat päänsä. Arkunkantajat tekevät tämän sitten, kun arkku on laskettu: he ottavat hatun päästään ja seisovat hetken haudan äärellä.

Lähiomaiset voivat heittää hautaan kukkia tai hiekkaa.

Avoimen haudan päälle on nykyisin tapana laittaa suojakansi, jolle kukat lasketaan. Hauta luodaan umpeen vasta myöhemmin. Kun kukat on asetettu paikoilleen, lauletaan yhdessä virsi. Lopuksi joku lähiomainen esittää kutsun saapua muistotilaisuuteen.

Jälkeenjääneiden suru on suuri, ja surevilla on oikeus sen ilmaisemiseen. Elämän kirjoon mahtuvat valot ja varjot, ja niiden tulisi näkyä myös perhejuhlissa.

Polttohautaus
Hautaan siunaaminen tapahtuu polttohautauksissa samoin kuin arkkuhautauksissa.

Siunauksen jälkeen arkku jää paikoilleen katafalkille, liukuu verhojen loimitse krematoriokappelin takahuoneeseen tai kannetaan ulkona odottavaan autoon. Omaiset noutavat tuhkauunan muutaman päivän kuluttua esim. krematorion uurnanluovutushuoneesta tai jostain muusta sovitusta paikasta.

Kun omaiset ovat vastaanottaneet uurnan, he vievät sen hautaan - yleensä vain lähimpien ollessa paikalla. Uurnanlaskuun voidaan liittää kirkollinen rukoushetki, jota kutsutaan maahan kätkemiseksi.
(Yleensä tällainen toimitus suoritetaan silloin, kun hautaaminen tapahtuu toisella paikkakunnalla kuin siunaaminen).

Rukoushetken toimittaa pappi tai - ellei pappia ole paikalla - joku läsnäolijoista. Tilaisuus aloitetaan ja päätetään virrellä. Muut osat ovat johdanto, raamatunluku, rukous, Isä meidän ja siunaus.

Väestörekisteriin kuuluvan siunaaminen
Evankelisluterilainen pappi voi toimittaa väestörekisteriin kuuluvan vainajan hautaansiunaaminen, jos omaiset sitä haluavat eikä se loukkaa vainajan elämässään edustamaa vakaumusta.

Väestörekisteriin kuuluvan vainajan hautajaisiin voidaan laatia ohjelmaa, johon kuuluu musiikkia, laulua, puhe, runonlausuntaa. Tilaisuus toteutetaan yhtä hillitysti ja arvokkaasti kuin kirkollinenkin hautaansiunaaminen. Molemmissa tapauksissa tilaisuuden viesti on sama: ystävä on lähtenyt joukostamme.

Hautajaisiin pukeutuminen
Meillä perinteinen hautajaisasu on ollut musta. Naiset pukeutuvat mustaan leninkiin tai jakkupukuun, mustaan päällystakkiin, mustiin sukkiin ja kenkiin, mustiin hansikkaisiin ja hattuun, johon lähimmät kiinnittävät suruharson. Miehillä on musta puku, musta tai tumma solmio, mustat sukat ja kengät, musta tai tumma päällystakki ja hattu, mustat hansikkaat ja valkoinen kaulahuivi.

Tänään hautajaispukeutumisen kuten monien muidenkin tapakysymysten kohdalla on joustettu. Alullepanijoina ovat olleet henkilöt, jotka sanovat:
"Minä en sure vaatteillani".
Vaatteilla suremisesta ei kuitenkaan tarvitse olla kysymys. Hautajaistilaisuus on surujuhla, eikä liene kohtuutonta vaatia, että sen yhteydessä muistetaan ja kunnioitetaan edesmennyttä myös arvokkaalla pukeutumisella. Jos omistaa mustat vaatteet, hyvä on. Ellei omista, voi pukeutua ainakin niin tummaan kuin mahdollista.

Lapset voivat käyttää hautajaisissa siistejä pyhävaatteita. Lenkkitossut jääkööt nytkin kaappiin.

Muistotilaisuus
Hautaansiunaamista seuraava muistotilaisuus voidaan järjestää esim. vainajan tai omaisten kotona, kerhohuoneistossa, ravintolassa tai seurakuntasalissa. Mikä tila valitaankin, sinne sijoitetaan pöytä, jolle asetetaan vainajan kehystetty kuva. Pöydällä on valkoinen liina, ja sitä koristavat maljakossa olevat kukat ja yksi tai useampia sytytettyjä kynttilöitä.

Muistotilaisuudessa kestitys on tavallisimmin kahvitarjoilu: kahvin ja teen lisäksi voileipiä, voileipäkakkua, piirakoita, makeita leivonnaisia. Entisaikain suurista hautajaisaterioista ollaan pääosin luovuttu, joskin maaseudulla voidaan edelleenkin kattaa ruokapöytä hautajaisvieraille, joista moni on tullut matkojenkin takaa. Miksei kaupungissakin. Kakkuja ja ruokia ei koristella ristillä.

Tärkeämpää kuin syöminen ja kestitys on tietysti se, että suku ja ystävät saavat mahdollisuuden muistella yhdessä vainajaa.

Nykyinen elämänmenomme on johtanut siihen, että lähisukulaisetkin tapaavat toisiaan useimmiten vain häiden ja hautajaisten merkeissä - siksikin nämä kokoontumiset ovat tärkeitä ja arvokkaita. Yhteenkuuluvuus korostuu erityisesti silloin, kun yksi on mennyt joukosta pois.

Mikäli omaiset ovat hyvissä ajoin asiasta sopineet, siunauksen toimittanut pappi, samoin kanttori, voivat osallistua muistotilaisuuteen. Pappi jos kuka on sopiva henkilö pitämään tilaisuudessa puheen. Myös omaiset ja ystävät voivat lausua muistosanoja.

Yksinlaulu ja musiikkiesitykset sopivat hyvin muistotilaisuuden luonteeseen, samoin yhteinen virrenveisuu. On vain pidettävä huoli siitä, että paikalla on joku, joka vastaa laulun johtamisesta. Jollei käsillä ole virsikirjoja, laulujen sanat voi monistaa.

Muistotilaisuudessa luetaan saapuneet adressit ja sähkösanomat. Tehtävään valitaan mahdollisimman selkeä-ääninen henkilö. Adressit otetaan etukäteen kuoristaan, avataan oikeasta kohtaa ja ladotaan pinoksi, jottei niitä tarvitse lehteillä ja rapistella enää lukuvaiheessa. Lukijan kannattaa silmäillä adresseja sen verran etukäteen, että kaikkein vaikeimmatkin nimikirjoitukset ovat käyneet hänelle selviksi. Vainajan nimeä ei mainita jokaisen adressin kohdalla, ainoastaan ensimmäisen. Mikäli adresseja ei ole paljon, myös niissä olevat säkeet voidaan lukea. Muussa tapauksessa luetaan vain viimeisen adressin säe - se on valittu etukäteen tilaisuuteen sopivimpana.

Muistotilaisuuden lopussa joku omaisista kiittää kaikkia mukanaolijoita osanoton ilmaisusta. Myöhemmin vainajan puoliso tai muu lähiomainen lähettää kiitoskortin tai -kirjeen kaikille vainajan muistoa kunnioittaneille. Kiitoksensa osanotosta voi julkaista myös sanomalehdessä.

Yksin
Henkilö, joka on jäänyt yksin lähimpänsä kuoltua, tuntee yksinäisyyden syvimmin silloin, kun hautajaisiin liittyvä kiire ja touhu on ohi. Tällöin on ystävien aika muistaa häntä.

Jokainen tuntee varmasti itse sisimmässään, miten parhaiten lähestyä surevaa omaista. Tärkeintä on kuitenkin, että antaa aikaa: kuuntelee, mitä toinen haluaa puhua, muistelee menneitä, itkee mukana, kertaa miten kaikki oikein tapahtui - jos yksin jäänyt niin haluaa.

Suru voi aluksi johtaa täydelliseen eristäytymiseen. Yksin jääneen on vaikea kohdata muita ihmisiä: toiset haluavat kysellä, jotkut piristää, kolmannet muistuttavat pelkällä olemassaolollaan entisistä päivistä. Tällöin punnitaan todellisten ystävien tuki. He ovat kärsivällisiä, he antavat henkisen mutta myös konkreettisen tukensa. On hyvä, jos on olkapää, jota vasten itkeä, mutta hyvä myös, jos joku auttaa vakuutuspapereiden, testamenttien ja perunkirjoitusten pykäläviidakossa.

Seurakunnissa toimii sururyhmiä, joissa omaisensa menettäneet voivat tavata toisiaan ja jakaa kokemansa yhdessä. Myös seurakuntien työntekijät ovat käytettävissä luottamuksellisissa sielunhoidollisissa keskusteluissa.

Reseptihakuun